Missa palmupuut on puita vaan...

Lomatervehdys!

Olemme viettaneet viimeiset nelja paivaa Nicaraguassa, Ometepen saarella. Paikka on alyttoman kaunis. Tulimme tanne perjantaina Rivasissa vietetyn yon jalkeen. Otimme lautan laheisesta San Jorgen kaupungista, lauttamatka kesti reilun tunnin. Onneksemme meita viihdytti laatuelokuva (Rambo?). Lauttasatamasta matkasimme viela bussilla puolisen tuntia hotellillemme.

Hotelli koostuu lukuisista pienista taloista, jotka ovat aivan jarven rannassa. Asumme omassa talossamme ja ulko-oveltamme on viitisen metria uimaan. Mina ja Laura asumme alakerrassa ja Tuuli ja Erno ylhaalla. Maisemat terassiltamme ovat oikein miellyttavat. Jarvi on valtaisan iso, niin iso, etta unohdan aina etta se on jarvi. Aallot ovat myos melkoiset. Korkeampi saaren kahdesta tulivuoresta jaa mokkiemme taakse. Toisen tulivuoren nakee parhaiten kun menee uimaan ja ui kymmenisen metria rannasta. Talomme vieressa on puita, joissa asuu molyapinoita. Ne pitavat melkoista aanta oisin.

Ensimmaisena paivana loikoilimme rannalla koko aamun. Iltapaivalla mietimme, mita tehtaisiin. Paatetimme hakea pullon rommia. Hotellin tyontekijat toivat meille myos laseja, jaita ja sitruunaa seka muutaman kolapullon. Ilta kului rattoisasti.

Eilen kiersimme saarta autolla muutaman suomalaistyton kanssa jotka tapasimme taalla. Satu ja Outi olivat mainiota seuraa ja tiesivat Nicaraguan luonnosta paljon enemman kuin me. Naimme reissulla mm. eukalyptus-, avokado-, mango- ja appelsiinipuita seka ananaan, joka kasvaa muuten maassa. Ainiin, naimme myos pippuripuun. Olemme siella missa pippuri kasvaa! Hulluutta! Lisaksi oli erityisen suuri nautinto poimia itse (!) sitruunoita puusta rommia varten. Loppupaivasta kavimme viela uimassa todella kirkasvetisessa laguunissa. Vesi oli niin kirkasta, etta naytti kuin lampi olisi ollut enintaan puoli metria syva, mutta todellisuudessa jalat eivat meinanneet yltaa pohjaan. Kiitos siis seurasta Satu ja Outi. Jaamme odottelemaan niita vedenalaiskuvia!

Tanaan meilla on myos ollut toiminnallinen paiva. Kavimme ratsastamassa! Se oli melkoisen hauskaa. Laura osoitti hevosmiestaitojaan hyppaamalla liikkuvan hevosen selasta puun oksalle ja siita sujuvasti alas. Itse Lucky Luke olisi ollut kateellinen. Minun hevoseni oli lauman hitain ja silla oli koko ajan nalka. Muut menivat edella ja tama Negro pysahtyi syomaan. Minulla olisi pitanyt olla porkkana ongen paassa, jolla houkutella hevosta eteenpain.

Huomiseksi suunnittelimme kajakkireissua ja ylihuomenna saatamme menna katsomaan tulivuorta. Loysimme naapurihostellista mukavan oppaan, Willin, joka tuntuu tietavan kaiken kaikesta.

Nyt ajattelin menna rannalle hetkeksi lukemaan ja pulahtaa veteen, joka on muuten viela lampimampaa taalla kuin mita Karibianmeri oli. Iltapaivan auringon porottaessa kuumimmillan vetaydyn terassille rommipullon luokse. Tama, jos mika, on elamaa!

Lis

Matkalla

Kello soi Bocas del Torossa Careneiron saarella klo 5.45. torstaiaamuna. Nousimme vasyneina ja pukeuduimme. Puolen tunnin kuluttua olimme laivalaiturilla tavoittelemassa vesitaksia. Taksi tuli ja vei meidat Isla Colonille, josta hyppasimme vesibussiin.

Laivamatka vei noin tunnin ja reitti kulki kanavaa pitkin. Kanava oli keskella banaaniplantaaseja. Oli taianomaista istua veneessa aamuvarhaisella ja katsella ymparilla herailevaa luontoa.

Laivalaiturilta hyppasimme taksiin, joka vei meidat Panaman ja Costa Rican rajalle. Rajanylitys oli yksi matkan hauskimmista. Ensin jonotettiin pienelle kopille, jossa mies laittoi passeihimme leimat. Sitten kaveltin pitkaa rautatiesiltaa yli ja toinen mies leimasi passin. Olimme Costa Ricassa. Kaikille tama ei tosin onnistunut yhta helposti. Jostain syysta passivirkailija Panamassa ei leimannut Lauran passia ja ressukka joutui juoksemaan rautatiesiltaa takain. Juoksemaan siksi, etta bussimme kohtia San Josea oli juuri lahdossa. Onneksi kuski oli ystavallinen ja odotti.

Bussimatka kesti viitisen tuntia ja maisemat oli melkoisen hienot. Banaaniplantaasit jatkuivat silmankantamattomin. Ajoimme lisaksi metsien lapi, jotka olivat pilvessa. Siis pilven sisalla. Kaikkialla oli uskomattoman vehreaa ja kaunista.

Saavuimme San Joseen yhden jalkeen paivalla. Kaupungin bussiliikenne on siita kiinnostavaa, ettei siella ole varsinaista keskusterminaalia vaan jokaisella yrityksella on oma terminaalinsa. Joskus tuo "terminaali" on vain mies, joka istuu puutarhatuolilla ja pitelee kadessaan pahvilappua jossa lukee, mihin bussit ajavat. Loysimme kuitenkin oikean terminaalin ja ehdimme viela samana paivana lahtevaan bussiin Penas Blancaan, joka on Costa Rican ja Nicaraguan rajanylityspaikka. Hyppasimme bussiin ja matka jatkui. Tassa vaiheessa aloimme olla jo jokseenkin vasyneita ja myos nalkaisia, emme olleet syoneet mitaan. Bussi oli taposen taynna ja kaytavalla seisoi ihmisia, tyolaisia menossa kotiin, otaksuimme. Olimme ainoat vaaleaihoiset paikalla.

Matka jatkui ja jatkui. Pysahdyimme huoltoasemalla josta saime ruokaa ja jatkoimme ajamista. Ilta pimeni. Lopulta saavuimme rajalle, joka onneksemme oli myos auki. Saimme taas leimat passiin ja lahdimme kavelemaan autiota tieta metsan keskella. Kaikkialla oli pimeaa. Onneksemme meilla oli taskulamput. Matkaa oli kilometrin verran, mika rinkat selassa tuntui kylla pitemmalta. Paasimme kuitenkin perille ja tullivirkailija loi leimansa passeihimme taskulampun valossa. Olimme Nicaraguassa.

Taksi vei meidat rajalta laheiseen Rivasin kaupunkiin, jossa menimme ensimmaiseen kohtaamaamme hostelliin ja nukahdimme. Paiva oli ollut pitka.

Liisa

Matka jatkuu

Tervehdys uskolliset lukijamme!

On tullut aika jättää Panaman tomut taakse ja lähteä eteenpäin. Vastoin aikaisempia suunnitelmiamme emme kuitenkaan mene Costa Rican rannoille vaan jatkamme hieman kauemmas, Nicaraguaan. Siellä on paikka, josta olemme kuulleet pelkästään hyvää. Aivan Costa Rican rajalla on valtaisa järvi, jonka keskellä on kaksi tulivuorta. Tulivuoret purkautuivat aikaa sitten ja laava muodosti järven keskelle pienen saaren. Se on kuulemma paratiisi maan päällä. Ja sinne me matkaamme!

Nicaragua on myos paljon halvempi maa kuin Panama tai Costa Rica ja tässä vaiheessa matkaa tämä kuulostaa oivalta vaihtoehdolta. :)

Täällä Bocas del Torossa viihdyimmekin yllättävän kauan. Elämänmeno saarilla on melkoisen letkeää. Vesitaksi kuljettaa meitä saarelta toiselle ja illallista nautimme jossain paikan useista mahtavista ravintoloista. Olemme saaneet täällä todella hyvää ruokaa. Erno on nauttinut kaloista, jotka grillataan kokonaisina ja tarjoillaan salaatin ja ranskalaisten kera. Tänään herkuttelimme intialaisella.

Bocasissa olemme päässeet myös rommin makuun. Eilen oli monille paikallisille ja turisteille viikon paras ilta, kun paikallisessa hostellissa oli "Ladies night". Naiset saivat kaikki juomat ilmaiseksi. Bileet olisivat ehdottomasti olleet parhaat, missä olen ollut, jos ne eivät olisi loppuneet jo puoli yhdeltä. Hyvä kun ehti vauhtiin päästä niin tuli jo valomerkki. Tämä ei tosin auttanut tämänpäiväistä krapulaani. Lupaan pysytellä hetken rommista erossa. :)

Kaikki aikamme ei kuitenkaan ole mennyt drinkkejä siemaillessa. Eilen olimme snorklausretkellä lähisaarilla. Kävimme lisäksi katsomassa delfiinejä! Se oli hienoa. Melkein kuin Särkänniemessä. Minä näin myös hain. Se oli pelottavaa.

Huomenna suuntaamme siis kohti San Joseta ja sieltä jatkamme ehkä yhden yön jälkeen
Nicaraguaan. Matkaa vielä miltei kolme viikkoa jäljellä!

Lisbet

Panama Panama, ihana maa!

Tervehdys kaikille!

Viimeiset pari paivaa ovat menneet radiohiljaisuudessa. Saavuimme toissapaivana Bocasin kaupunkiin, joka on saarella Karibianmeressa aivan Costa Rican rajalla. Hotellillamme kuulemma oli netti, kunnes kolme viikkoa sitten "partyboat" ajoi nettikaapelin yli ja se hajosi. Puhelinkaan ei taalla toimi, joten lomailu on ollut melko kokonaisvaltaista.

Viihdyimme Panama Cityssa kolme yota. Kaupunki ei ollut aivan sita, mita odotimme. Saavuimme sinne myohaan yolla ja ajoimme taksilla hostellillemme. Taksista ihailimme kaupungin siluettia, joka piirtyi yotaivaalle. Paljon korkeita taloja ja valoja, jotka heijastuivat meresta. Toisaalta aivan vieressa rahjainen hokkelikyla taynna matalia puutaloja eika juurikaan valoa.

Asuimme Casco Viejossa, joka oli oikein viehattava alue, mutta aarimmaisen ransistynyt. Alue kuulemma muistuttaa vanhaa Havannaa. Ongelmallista paikassa oli se, ettemme voineet kavella juuri mihinkaan, varsinkaan pimean tulon jalkeen. Casco Viejoa reunustaa toiselta puolelta meri ja toiselta puolelta Panama Cityn ehka vaarallisin asuinalue. Meita varoteltiin alati menemasta sinne ja taksikuskit lukitsivat ovet ajaessamme alueen lapi.

Panama City oli siis melko kuumottava kaupunki. En silti sano, etten pitanyt siita. Painvastoin. Toisaalta, mulle riittaa etta on lamminta ja paljon korkeita taloja. :)

Kavimme yhtena paivana myos Panaman kanavalla. Oli melko surrealistista nahda valtaisan isojen konttilaivojen lipuvan aivan vierestamme ohitse ja laskeutuvan metreja muutamassa minuutissa. Kaikkea sita insinoorit keksivat!

Nyt meilla on menossa matkan lokoisin osuus eli rannalla loikoilu. Tata on luvassa maaliskuun alkuun asti, jolloin lennamme Kuubaan. Siella aion siemailla muutaman rommikolan ja ehka jopa maistaa sikaria. Saapi nahda.

Lisbet

Matkan 2. osa: rantaloma!

Suloinen matkaseurueemme on valmiina siirtymään seuraavaan kohteeseen. Mukava päästä pois kaupungista; hikinen, hieman kuumottava, perin amerikkalaistunut mutta kuitenkin varsin kaunis Panama City jää taakse. Me suuntaamme kohti Karibianmereä!

Yöbussi vie meidät johonkin Ch-alkuiseen paikkaan, josta pääsemme laivalla Isla Colonille ja erityisesti Bocas del Toron kaupunkiin. Sieltä käsin etsimme sitten oman pienen paratiisisaaremme.

Pus pus,
Tuuli

From Panama With Love

Hei kaikille, täällä potilas LKK vuorostaan viettää iltapäivää hostellilla ylhäisessä yksinäisyydessään internetin ihmeellisessä maailmassa. Vuorossa tällä kertaa tautilistalla vanha viholliseni angiina... Lääkärikäynnin seurauksena lääkitys on kuitenkin kunnossa ja matka kohti täydellistä parantumista on aloitettu. Vähän kuitenkin otan vielä rauhallisesti ja jäin ihan mielelläni muista jälkeen nähtävyyskierrokselta. Nyt minulle jää ainakin aikaa laittaa tänne jo monta päivää suunniteltu postaus otsikolla:

"Kiitokset rakkaille ystävillemme Limassa!"

Aikamme Limassa kului siis kuin siivillä ja suuri kiitos siitä kuuluu ihastuttaville isännillemme Eijalle, Harrylle ja uudelle tuttavuudellemme Wesille! Ilman teitä emme olisi nähneet puoleksikaan niin paljon, kun nyt pystyimme muutamaan päivään tiivistämään.

Muutamaan päivään mahtui niin paljon kaikenlaista... Maistoimme useita perulaisia herkkuja, kuten marsua sekä käsittämättömästi nimettyä mustasta maissista keitettyä mehua ja kokeilimme useita ihania ravintoloita ja kahviloita. Ja entäs ne jälkiruoat sitten perulaisista olutvalikoimista puhumattakaan. Ainakin syötyä tuli kunnolla...

Rannikkokaupungin kauneutta ihailimme rantabulevardilla istuskellessa ja näimme vilauksen limalaisesta elosta vieraillessamme Harryn perheen luona, mistä suurkiitokset myös Harryn äidille: Ankka oli taivaallisen hyvää! Limalainen liikenne ja ajotapa tulivat tutuiksi Wesin kyydissä huristellessa ja pääsinpä henkilökohtaisesti kokemaan myös suurkaupungin joustavan joukkoliikenteen ihmettä. Heittäydyimme Liisan kanssa myös kultturelleiksi ja kävimme ihan oikeassa museossa! Kyseisen entisen luostarin kokoelmiin kuului muun muassa 70.000 ihmisen luurangot. Nytpä olemme nähneet ihan oikeita pääkallojakin sitten...

Paljon jäi toki vielä näkemättä ja kokematta mutta ei haittaa, koska tulemme varmasti uudelleen! Varokaapa vain, silloin saatamme jopa jäädä pysyvästi. Sen verran suuren vaikutuksen Peru ja perulaiset taisivat matkaseurueeseemme tehdä. Jäipä se Wesin ja Ernon esittämä salsa sensualkin vielä näkemättä. Ehkäpä sitten kesällä, jos ystävämme tekevät vastavierailun Helsinkiin. Tervetuloa, ovemme ovat avoinna! On meidän vuoromme syöttää teitä!

Meillä tulee niin ikävä. On jo vähäsen...

Kiitos kaikesta!!! Gracias por todos, tai jotain sinne päin ;)









Erno, Laura, Liisa ja Tuuli A.K.A. Lime and Rum Crew

Toipilas

Heippa hei, ja terkut limalaisesta hostellista.

Möllötän täällä itsekseni, kun matkaseura hurvittelee kaupungilla. Päätin jäädä vielä toiseksi päiväksi hostellille lepäämään, sillä olen vielä vatsataudin jäljiltä varsin heikkona, vaikka antibiootit taitavatkin jo purra. Kahdenkymmenen metrin matka tänne hostellin olohuoneeseen aiheutti melkoisia sydämentykytyksiä.

Taustalla pauhaa espanjankielinen saippuasarja, jota henkilökunta seuraa herkeämättä. No, ei kai sitä töitä kaikille aina riitäkään...

Muut matkalaiset ovat tämänhetkisen tietoni mukaan syöneet marsua lounaaksi ja viilettävät nyt jossain Harryn ja Wezin, Harryn ystävän kanssa. Puhetta oli mm. inkvisitiomuseosta ja rannasta - Limahan makaa kauniisti Tyynenmeren kupeessa. Porukka kertonee myöhemmin, miten päivä tosiasiassa eteni.

Minä olen kuluttanut aikaani lähinnä lukemalla. Nyt täytyy jo vähän säästellä kirjoja, että loppumatkallekin riittäisi jotain... Viides kirja on jo hyvää vauhtia menossa, Steinbeckin Eedenistä itään. Hyvältä vaikuttaa!

Taidan lähteä etsimään jotain syötävää lähistöltä. Nälkä kaihertaa, joten eiköhän tässä olla jo voiton puolella.

Laamat

Machu Picchu on aivan älytön paikka. Älytön. Harmi kyllä valokuvat (sanoista puhumattakaan) eivä pysty kertomaan kaikkea. Kuvista ei oikein erota korkeuseroja, jotka ovat Machu Picchulla niin valtavat, että tasaisen flättiin maankamaraan tottuneen suomalaisen pää pyörii vielä seuraavana päivänä.

Kamera oli silti totta kai koko ajan kädessä. Otin pitkälle neljättäsataa kuvaa, ja nyt ne koneelle ladattuani iski pieni epätoivo - miten ihmeessä onnistun valitsemaan näiden joukosta ne 20 kaikkein edustavinta. Vaikeaa päätöstä lykätäkseni (missä olen melkoinen ekspertti) päätin ladata tänne muutaman hauskan otoksen viime päiviltä. Teemaksi valitsin laamat, joihin Perussa törmää kaikkialla.

Tuuli, suloinen baby-laama (huomatkaa hattu!), ja paikallisia laaman kanssa poseeramisen ammattilaisia Cuzcossa.






Ylväs laama Machu Picchun huipulla. Taustalla alhaalla roikkuvat pilvet, jotka eivät todellisuudessa roikkuneetkaan. Me vain olimme korkealla.






Vähemmän ylväs, mutta sitäkin söpömpi (ja pöllämystyneempi) laamanpoikanen.








Laama ja rauniot. Kuin suoraan perulaisesta postikorttitelineestä.











- Erno

Machu Picchu

Hei kaikki kullannuput siellä koti-Suomessa!

Olemme elossa vastoin yleisiä odotuksia (ja toiveita)! Viime päivien ajan vessanpönttö on vienyt aikaamme niin paljon, ettemme ole ehtineet kirjoittaa tänne. Erno alkoi oksentaa lauantai-iltana täysin yllättäen ja rajusti, mutta parani kuitenkin yhdessä yössä. Nyt Tuuli on kipeä eikä kuulemma aio parantua. Laura on taistellut koko yön oksennusta vastaan mutta sanoo ettei aio sairastua. Liisa on ollut toistaiseksi teräsvatsa. Saapi nähdä. Tässä kuitenkin kauan odotettu kertomus Machu Picchulta.

Lähdimme hotellilta tosi aikaisin aamulla, jo puoli kuudelta. Matkasimme minibussilla vajaat kaksi tuntia Ollayantamboon. Reitti vei meidät halki vehreiden kukkuloiden ja pienten maalaiskylien, jossa pikkupojat veivät lehmiä laitumelle. Ollayantambossa hyppäsimme junaan. Junamatka oli aivan uskomattoman hieno. Raiteet kulkivat viidakossa vuolaana virtaavan kosken viertä. Kaikkialla ympärillä kohoili vehreitä vuoria ja välillä joen toisella puolella pilkahteli muinaisilta näyttäviä kivirappusia.

Huvittavan lisän junamatkaan toi se, että matkustimme ensimmäisessä luokassa. Toisessa luokassa ei ollut lipunostohetkellä enää tilaa. Saimme siis katsella ikkunoista näitä uskomattomia maisemia samalla, kun hyttitarjoilijat toivat meille aamiaista.




Juna saapui Aquas Calientesiin, joka tunnetaan myös Machu Picchu Town-nimellä. Matkaopppaamme mukaan paikka on rumin ja ylihinnoitelluin kaupunki koko Etelä-Amerikassa ja sen olemassaolon ainoa tarkoitus on saada ihmisiä Machu Picchulle. Matkaopas oli kerrankin
oikeassa.

Matka kuitenkin jatkui välittömästi busseilla kohti määränpäätämme Machu Picchua. Nousimme todella jyrkkää ja kapeaa serpentiinitietä ylös vuorelle. Uskomatonta! Ylhäältä avautui maisemat jollaisia en ole koskaan ennen nähnyt ja tuskin tulen näkemäänkään. Olimme vuoren huipulla ja vuorten ympäröiminä. Kaukana alhaalla laaksossa virtasi joki, joka ympäröi paikkaa kolmelta puolelta. Itse kaupunki oli yllättävän iso ja se oli rakennettu uskomatonta taitoa käyttäen. Miltei kaikki rakennusmateriaalit oli saatu paikanpäältä.

Machu Picchulla on kuulemma 4000 rappusta ja korkeusero korkeimman ja matalimman kohdan välillä on varmasti melko suuri. Myönnettäköön, että hetken maisemia ihailtuani piti aina keskittyä hetki olemaan pelkäämättä. Varsinkin kun muut roikkuivat reunoilla ja pelleilivät. Silloin ei kannattanut katsoa alas. Suojakaiteita paikassa ei juurikaan harrastettu.





Ja nyt itse asiaan. Kostoon. Se oli suloinen. Häpäisimme pyhän paikan laulamalla ja soittamalla Ostakaa Makkaraa. Panhuilu ja nokkahuilu raikasivat koko Machu Picchun yli Lauran säestäessä laulamalla. Siitäs saivat, pirulaiset. Tietävät, etteivät ole tervetulleita kaupunkiimme!

Nyt olemme Limassa Eijan ja Harryn hoivassa. Toivotaan, että vatsatautiset paranevat pian!

Liisa

P.S. Video tulossa myöhemmin

Huipulla tuulee.

Santago ei todellakaan rokannut. Ahdistavampaa ja saastaisempaa paikkaa saa hakea. Tylsakin oli kun mika. Muutamat hienot korkeat talot, jotka nakojaan voittivat Liisan luvattoman helposti puolelleen, eivat saaneet ainakaan minulta vastakaikua. Myonnettakoon, etta kukkulan nakoalat Andeille ja kaupungin yli olivat hienot, mutta kun kaikki kietoutuu valtavaan smogimassaan on niista vaikea nauttia aivan varauksetta. Lisaksi Liisan ja Tuulin osakseen saama jatkuva huutelu ja tuijotukset latistivat uuden kaupungin viehatysta entisestaan myos omalta osaltani. Viela kun selvisi, etta koko kaupungissa on yksi, siis YKSI postilaatikko, johon voi jattaa lahtevaa postia, niin se oli kylla viimeinen tikki. Alkaa siis ihmetelko kun saatte Chilen postikortit perulaisilla merkeilla varustettuina... Santiago ei siis tehnyt vaikutusta, mutta sen sijaan Valparaiso oli oikein kaunis. Varikas ja ransistynyt. Me like!

Mutta nyt asiaan eli Cuzcoon. On vaikea kuvitella kaupunkia sijoitettuna enaa kauniimmalle paikalle. Meita ymparoi vihreat vuoret ja vanhat valkoiset rinteisiin rakennetut talot. Kylma taalla on, mutta naita maisemia ihaillessa ei vilu paase yllattamaan. Naky on niin upea, etta se saa jopa minut runolliseksi. Autenttista Perua ei taalta varmastikaan loyda, silla kaupunki elaa taysin turismista. Kaupustelijoita ja retkienjarjestajia on joka lahtoon, mutta itse kylla myos hieman arvostan ihmisten jatkuvaa yritteliaisyytta maassa, jossa tyottomyysluvut hipovat taivaita. Turismista johtuen myos ravintoloita on yllinkyllin ja itse paasin eilen maistamaan alpakkaa. Nam. Nyt odotan enaa sita kuuluisaa marsua...

Hostellimme on puolestaan myos varmasti sievin, missa kukaan meista on paansa tyynyyn painanut. Molemmista huoneista on nakymat vuorille ja talon yhteiset tilat ovat kuin salaisesta puutarhasta. Hostelli on aivan kaupungin laidalla, korkealla rinteella ja sinne kiipeaminen aiheuttaa sydamentykytyksia seka maisemien, etta ohuenlaisen ilman vuoksi. Liisalla ja minulla aamu alkaa tuplaburanalla (Liisan aidille huom! Liisa ei syo buranaa vaan omia pillereitaan ;) ja huikalla vetta. Kokateen siemailu auttaa hieman tahan tokkuraiseen oloon, mutta vain hieman. Olo on suoraan sanottuna hieman humalainen koko ajan. Hammentava tunne. Kevytpainen olo saattaa johtua myos siita valtavasta onnentunteesta, jota naihin nakymiin heraaminen aamuisin aiheuttaa. Kylla matkustaminen on mukavaa!

Huomenna suuntaamme aamulla aikaisin Machu Picchulle muinaisten Inkojen salattua kaupunkia hammastelemaan. Olen aivan tapinoissani! Siita saatte lukea lisaa seuraavista postauksistamme...

LKK

Santiago Rocks!

Nyt, kun olemme olleet matkalla miltei kaksi viikkoa ja blogiin on tullut kirjoiteltua jokunen postaus, huomaan etta monet pienet asiat jaa helposti laittamatta tanne. Kun nakee niin paljon lyhyessa ajassa, tulee yleensa keskittyneeksi vain paaasioihin ja moni hauska huomio jaa kertomatta.

Olimme Santiagossa vain reilut kaksi paivaa, mutta kaupunki teki minuun silti vaikutuksen. Ensinnakin sen koko on aivan valtava. En edes tajunnut kaupungin suuruutta kunnolla ennen kuin nousin Lauran kanssa kukkulalle, josta nakee koko kaupungin. Matkaoppaasta meille selvisi, etta tuo "kukkula" oli todellisuudessa 480 metria korkea ja maisemat sielta oli tosiaankin uskomattoman hienot. Ylhaalla tajusi myos kaupunkia peittavan savusumun maaran. Kotiin lahettamissani postikorteissa nakee, kuinka Santiagoa reunustaa Andit, mutta todellisuudessa vuoria ei nahnyt saasteiden takaa juuri laisinkaan.

Santiagossa oli myos aivan valtavasti ihmisia. Kaduilla liikkuminen oli valilla jopa vaikeaa ihmisten takia. Toisaalta me liikuimme kylla aivan keskustassa, eli se selittanee hieman. Vaaleat hipiamme saivat huomiota osakseen, valilla ehka jopa liikaakin. Onneksemme liikuimme aina porukalla. Yksin ja varsinkin pimealla huomio olisi voinut olla ahdistavaa.

Byrokratian maara Chilessa on huvittavaa. Ostaessamme kaupasta pattereita meidan piti asioida kolmella eri tiskilla. Ensimmaiselta tiskilta tilattiin tuote, seuraavalla se maksettiin ja vasta kolmannelta tiskilta tuotteen sai. Kuittia vastaan tietenkin. Kiinnitin myos huomiota lentokentalla ostaessani olutta, etta laite tulosti ostosta kolme erivarista kuittia, joista yksi tuli minulle ja kaksi muuta myyja asetteli siististi omiin pinoihinsa. Mita lienee laskutoimituksia niista myohemmin tehdaankaan.

Toinen paiva Santiagossa meni retkella. Erno jai tosiaan hotellille, mutta me tytot laksimme Valparaisoon Tyynenmeren rannalle. Kaupunki on rakennettu yli 40 kukkulalle ja se on taynna pienia erivarisia taloja jotka ovat aivan vierivieressa. Kaupunki on kuuluisa Pablo Nerudasta, joka on asunut siella. Kavimme hanen talollaan ja totesimme, etta kylla niissa maisemissa kelpaisi itsekunkin kirjoitella.

Retki oli mukavaa vaihtelua paivarutiiniimme, joka muuten noudattelee yleensa paikasta riippumatta samanlaista kaavaa. (Melko onnellista kaavaa!) Syomme aamiaista ja lahdemme kaupungille. Lounastamme jollain mukavalla terassilla ja kiertelemme hieman lisaa. Ennen iltaruokaa kaymme yleensa hotellilla lepailemassa. Iltaruoka syodaan vasta reilusti yhdeksan jalkeen ja sekin tuntuu monissa paikoissa olevan aivan liian aikaisin. Usein siina vaiheessa kun me lopettelemme syomista, muut vasta tulevat ravintolaan.

Santiagon ruokakulttuurista on muuten mainittava hot dogit eli compleatot. Ne oli tajuttoman hyvia. Valtaisa sampyla jonka sisalla on nakkeja, tuoretta tomaattia, majoneesia ja avokadoa. Paljon avokadoa. Herkullista.

Santiagosta jai mieleen myos kuumuus. Kavelimme ensimmaisena paivana puistossa ja olimme helteen lakahdyttamia. Onneksemme ystavallinen puistotyontekija kasteli meidat vesiletkullaan. Se oli hauskaa!

Vaikka kaytamme suuren osan ajasta kaupungilla kiertelyyn, osaamme silti rentoutua valilla. Luppoajan taytamme usein pelaamalla erilaisia peleja. Suuren suosion on saavuttanut mm. Ernon Giljotiini, joka on korttipelien aatelia. Automatkoilla leikimme erilaisia sanaleikkeja kuten sellaista, etta pitaa keksia sana, joka alkaa silla tavulla milla edellinen sana loppuu. Erityissuosiota sai myos leikki, jossa piti keksia erilaisia tapoja kuolla. Silloin olimme hieman vasyneita. :)

Nyt olemme Perussa, Cuzcossa. Paikka on todella hieno, mutta annan Lauran kertoa siita lisaa. Mina lahden aamupalalle. Avokadoleipa voisi olla hyvaa.

Liisa

P.S. Jos Laura dissaa Santiagoa, alkaa uskoko sita. :)

Vapaapäivä lomailusta

Terveisiä Santiagosta!

Tytöt palaavat ihan kohta melkein koko päivän kestäneeltä bussiretkeltään. Jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, he ovat käyneet ainakin Pablo Nerudan kotitalossa, kahdessa lähikaupungissa ja uittamassa varpaitaan Tyynessä valtameressä. Itse päätin jäädä laiskottelemaan Santiagoon, sillä oloni on jo pari päivää ollut flunssainen, ja huomisaamuna on aikainen lähtö Peruun.

Poistuin hotellilta vain pikaiselle lounaalle, muuten koko päivä on kulunut huoneessa, pihalla tai lähikahvilassa istuskellen kirja tai läppäri sylissä. Pakko myöntää, että on oikeastaan ollut pirun mukavaa olla vaihteeksi tekemättä yhtään mitään. Tai no, jotain sentään olen saanut aikaan. Kävin läpi toistaiseksi ottamiani valokuvia ja latasin jonkin verran suosikkejani galleriaani (vielä kun jaksaisi lisätä kuvatekstit...). Joukossa on muutamia jo blogissa esiintyneitä otoksia, mutta suurin osa kuvista on teille uusia.

Lisäksi olen vastannut rästissä oleviin sähköposteihin, hengannut netissä ja lukenut ensimmäisen mukana olevan kirjan (Anna Gavaldan Kimpassa [oikein hyvä, kiitos äiti]). siihen pisteeseen, että voin viimeistellä sen huomenna lentokoneessa. Mahtavaa, miten matkalla ehtii oikeasti lukea. Tai ehtisihän sitä todellisuudessa kotonakin, mutta siellä internetin ihmemaailma tai televisio usein selittämättömästi vievät kaiken luppoajan.

Reissu on toistaiseksi sujunut oikein hyvin. Santiagon ho(s)tellimme on todella päheällä kävelykatualueella hienossa vanhassa kivitalossa. En ymmärrä miten tällaisen paikan vuokra voi olla niin alhainen, että budjettihotellitoiminnan pyörittäminen on kannattavaa. Jäisin mielelläni Chileen vähän pidemmäksikin aikaa, mutta niin hullulta kuin se siellä rakkaassa, loskaisessa kotimaassa varmasti kuulostaakin, seitsemän viikkoa on loppujen lopuksi aika lyhyt aika, kun ohjelmassa on niin monta kohdetta kuin meillä.

Buenos Airesia jään kuitenkin kaipaamaan vielä enemmän kuin Santiagoa. Tuntuu, ettemme ehtineet kuin raapaista ison kaupungin pintaa viiden päivän visiitillä. BA:sta löytyi kaikkea: kulttuuria, ravintoloita, baareja, mahtavia pikkuputiikkeja... Ison vaikutuksen minuun teki myös kaupungin vihreä yleisilme: käytännössä joka ikisen kadun molemmin puolin kasvoi rivi isoja vanhoja lehtipuita. Sadesäällä pystyi kulkemaan pitkänkin matkan pahemmin kastumatta, ja päivällä puut suojasivat auringon kuumuudelta. Seuralaiseni osoittivat kunnioitettavaa kärsivällisyyttä, kun eivät pahemmin kuittailleet jatkuvasta ihastelustani: "Katsokaa miten vihreää tälläkin kadulla on! Onpa mahtava puu!"

Tuulin edellistä postausta kompatakseni (ja äidin mieliksi), tässä vielä yksi kuva Morasta. Minäkin satun olemaan mukana.

Mutta nyt pitää mennä. Saa nähdä, jos tytöt haluavat vielä myöhemmin kertoa päivän kokemuksista. Muuten seuraava päivitys tapahtuukin sitten Perusta!

- Erno

Vuff!

Koirat.

Buenos Airesin hostellin aulassa juoksi ensimmäisenä vastaan Mora. Pörröinen, musta, iso paimenkoiran näköinen karvakasa.

Toisinaan se nukkui seinän sisällä olevassa pienessä reiässä, jossa meni putkia ja sähköjohtoja. Sinne se ahtoi itsensä ja tarkkaili ohikulkijoita. Kolossa oli varmaan viileää. Yleensä se kuitenkin päivysti aulan vieressä käytävällä, mistä sillä oli näköyhteys omistajaan, ulko-ovelle ja sisäpihan patiolle.

Mora jäi Casa Esmeraldaan ilahduttamaan seuraavia matkailijoita. Minulle jäi kasa valokuvia ja muisto Moran pehmoisesta mustasta turvasta.

Yksi kulkukoira oli Buenos Airesissa tavannut kohtalonsa junaradalla. Parinkymmenen metrin päässä tasoristeyksestä makasi kiskoilla suurehko mytty. Koira oli varmaan koko ikänsä juossut radan yli ja taas takaisin, mutta kerran oli juna nopeampi. Sillä tavalla kai kulkukoirat kuolevat.

Mendozassa rafting-retkemme tukikohdassa juoksi pikkuinen rottweilerin pentu. Sen korvanpäät lerputtivat, kun se poukkoili vauhdilla sinne tänne terassin tuolien seassa. Välillä se ajoi takaa perhoskoiraa, joka ei selvästikään ollut ihan varma, halusiko leikkiä vai ei. Ja yhtäkkiä, kesken leikin, pentu väsähti täysin, niin kuin koiranpennuilla on tapana, ja nukahti sekunnissa omistajansa jalkoihin.

Santiagossa, Chilessä, on oikeita kulkukoirien laumoja. Päivisin ne makoilevat siellä täällä varjossa, mutta illalla ne olivat liikkeellä.





Palasimme ravintolasta, oli jo pimeää. Vilkkaasti liikennöidyn nelikaistaisen tien reunalla, suojatien kohdalla, istui yksin kaunis musta labdadorinnoutaja. Autoja ei tullut, ja muutama jalankulkija lähti ylittämään suojatietä päin punaisia valoja. Koira istui paikallaan. Kun valot vaihtuivat vihreiksi, olisin voinut vannoa, että koira vilkaisi liikennevalotolppaa ja ylitti sitten kadun siivosti.

Kaistojen välissä olevalla viheralueella toinen koira, edellisen kaveri kai, puolestaan harrasti extreme-urheilua. Minä huusin ja pelästyin, kun se säntäsi haukkuen ajoradalle suoraan päin ohi kiitäviä autoja, räksytti ja yritti purra niiden renkaita. Koira lopetti vasta, kun autoja ei enää tullut.

Silloin se musta labdadorinnoutaja ylitti taas kadun, reippaasti, vihreillä valoilla. Ja me sen mukana.

Elossa!

Tervehdys Chilesta!

Tultiin tanne Santiagoon eilen. Matkustamiseen meni koko paiva, mutta se oli ehdottomasti vaivan arvoista. Ylitimme minipakettiautolla Andit! Maisemat oli aivan uskomattoman hienot! Vuoret kohosivat jyrkkina ymparillamme kuskin kiihdyttaessa mutkiin ja ohitellessa rekkoja ja muita hitaammin (lue: normaalivauhtia) kulkevia.

Rajamuodollisuudet kestivat yllattavan kauan, miltei kolme tuntia. Kuskimme tosin kertoi, etta yleensa rajalla menee enintaan tunti. Eilen oli siis ilmeisesti poikkeuksellisen paljon porukkaa liikenteessa. Raja oli matkan korkeimmalla kohdalla, noin 3200 metrissa. Siella huomasi myos ilman ohuuden, pienikin kavely alkoi hengastyttaa. Heti paastyamme Chilen puolelle oli mielstani ajon hienoin osuus: pitka laskeutuminen serpentiinitieta alas vuorelta. Kuvia tulee tanne heti kun se on mahdollista.

Santiagon hostellin kanssa meilla oli pieni takaisku. Olimme katsoneet Lonely Planetista mukavantuntuisen paikan, josta varasimme huoneet. Paasimme perille ja asetuimme huoneisiin. Hetken kuluttua paatimme lahtea ostamaan vetta ja tajusimme ettemme olleet saaneet avaimia. Lahdimme pyytamaan niita hostellinpitajalta, mutta han sanoi ettei hanella ole avaimia eika sellaisia tarvita. Han suorastaan loukkaantui siita ettei haneen luoteta. Lisaksi selvisi ettei kyseisessa paikassa ole nettia kuten luulimme eika paikan keittiota saa kayttaa. Myoskaan alue, missa hostelli oli ei vaikuttanut jarin mukavalta eli paatimme vaihtaa majapaikkaa. Se oli mainio valinta, koska hotelli, jossa nyt olemme, on oikein mukava ja on myos ihan kivalta vaikuttavalla alueella. Eihan silla suurta valia ole missa pari yota viipyy, mutta avaimettomuus oli jokseenkin epailyttava konsepti. Olen liian ¡epaluuloinen tuntemattomia ihmisia kohtaan, selvastikin. :)

Nyt lahdetaan tutustumaan Santiagoon. Luullakseni muut ovat jo tulleet suihkusta. Kuulin, etta Suomessa on jo lunta. Myonnettakoon etta eilen olisin toivonut myos tanne hieman lunta. Andeilla oli tajuttoman hienoilla paikoilla hiihtohisseja. Sinne kun paasisi laskemaan...

Liisa

No second

Hola!

Kirjoittelen tätä Mendozassa, noin tunnin ajomatkan päässä Mendozan kaupungista. Olemme keskellä vuoria miellyttävässä pienessä levähdyspaikassa. Olimme tänään laskemassa koskea täällä ja nyt hengailemme "Base Campissa" ja odottelemme lähtöä takaisin hotellille. Koskenlasku oli uskomattoman siistiä! Koskea laskettiin kuuden hengen lautalla ja ohjaaja oli seitsemäntenä. Ohjaaja oli muuten superihqu kanadalaismies, jonka olisin mieluusti vienyt mukanani kotiin. Uu mama.















Mendozan kaupunki ei ole tehnyt seurueeseemme järin suurta vaikutusta. Kaupunki ei ole kovin suuri ja varsinkin Buenos Airesin jälkeen se tuntuu hieman pliisulta. Se on kuin Lahti: Kaunis, mutta mitäänsanomaton.

Yöbussi Buenos Airesista tänne oli jotain aivan älytöntä. Bussissa oli leveät nahkaistuimet ja jalkatilaa oli runsaasti: ehkä jokunen metri. Istuimet myös menivät miltei kokonaan makuuasentoon, mikä teki nukkumisesta oikein mukavaa. Bussi-isäntänämme toimi Ignacio, joka oli oikein herttainen nuori argentiinalaismies. Toisen joukkueen pelaajia luulemma. Kun pääsimme bussiin istumaan paikoillemme, Ignacio kantoi meille heti kylmiä virvokkeita oman valinnan mukaan. Bussissa tarjoiltiin myös illallista viineineen. Ennen illallista Ignacio kertoi bussin säännöistä, joihin kuului mm. se, että bussissa ei saa käydä kakalla. "No second." Hassu mies se Ignacio.

Hotellimme Mendozassa on oikein miellyttävä. Minä ja Laura olemme samassa huoneessa ja meillä on kerrankin myös omat sängyt. Se on luksusta. :) Myös ilmastointi löytyy, mikä on oikein miellyttävää.

Huomenna suuntaamme nenämme kohti Chileä. Tiedossa on siis Andien ylittäminen minipakettiautolla. Se on hieman pelottavaa, ainakin minulle. Kun tulimme bussilla tänne Mendozaan, luulin väsyneenä, että ajamme vuorenrinnettä, ja pelkäsin hullun lailla monta tuntia. Onneksi Laura heräsi jossain vaiheessa ja kertoi että oleemme ajaneet aivan tasaisella pampalla jo viimeiset viisi tuntia. Kaikkea sitä väsyneenä pelkää.

Nyt lienee sopiva hetki antaa puheenvuoro jollekin toiselle. Minua odottaa kylmä kalja ja auringonpaiste. :) Onnenpäivä.

Liisa

*Edit:* Lisätty kuva urheasta koskenlaskijatiimistä heti koitoksen jälkeen.