Kippis!

Hulluutta ja mahtavaa! On taas tullut pikkujouluaika. Tällä viikolla pitäisi jaksaa kolmiin juhliin. Juhlaputki alkaa tänään Kannun pikkujoulusitsitseillä. Menen sinne edustamaan Lauran kanssa salanimillä Urpo ja Daiju. Perinne kantaa jo vuodesta 2005. (Viime vuosi tosin jäi väliin, mutta sitä voi selittää sillä, että vuonna 2005 juhlimme huolella...) Voitte vain arvata kumpi meistä on - Lauraa lainatakseni - iso U (ei Kekkonen) ja kumpi on iso D (ei Danny!).

Perjantaina läikähtää Stigman pikkujouluissa, tai pikkujuluissa, kuten niitä jostain käsittämättömästä syystä nykyisin kutsutaan. Viimeksi, kun olin Stigman pikkujouluissa, fuksit esittivät näytelmän, jossa myös minä olin yksi henkilöhahmoista. Näytelmässä käytiin läpi fuksien syksyn tapahtumia ja miltei joka kohtauksen välissä minua esittävä hahmo käveli lavan poikki Koskenkorvapullo kädessään ja sanoi jonkin vakiorepliikeistäni, kuten: ”Hulluutta!”, ”Mahtavaa!” tai ”Onnenpäivä!”. Saa nähdä, mitä tämän vuoden fuksit ovat keksineet. Tuskin kuitenkaan mitään, joka vie edellämainitun näytelmän paikkaa sydämestäni. Ah. Olen, kuten isoveljeni Esa on kirjailija Jani Saxellin mukaan, ”kaikesta saamastaan huomiosta tohkeissaan oleva lihapulla.”

Lauantaiksi kutsu kävi työkaverini luokse Vuosaareen. Saa nähdä, millä mielellä jaksan taapertaa sinne, koska Vuosaaren metroasemalta juhlapaikkaan on ainakin 15 minuutin kävelymatka. Laiskottaa jo valmiiksi.

Kun selviän tästä viikosta, ei helpotusta ole heti luvassa. Ensi viikolla risteilen Tallinnaan ja lauantaina on luvassa mitä ilmeisemmin ”firman pikkujoulut”. Viimeksimainitusta ei parane puhua enempää.

Erityisen onnellista tässä on se, että kun pikkujouluaika ja uudenvuodenjuhlat ovat ohitse, pääsemme seitsemäksi viikoksi turvaan maailmalle. Maksani kiittää ja kumartaa!

Liisa

Om man ser ut som en häst...

Heipä hei (hyvää iltaa...)

Huomasin hiljattain (=kesällä), että passini menee vanhaksi toukokuussa 2008. Koska monissa maissa turistien passien on oltava voimassa vähintään kolme kuukautta maastapoistumisen jälkeen, totesin että lienee turvallisinta minunkin hankkia uusi passi. Otaksuin sen tulevan helpommaksi, kuin selvittää miten pitkään passin tulee olla voimassa kohdemaissamme (ts. niistä poistuttuamme). Sitä paitsi. Tahdoin hienoja leimoja uuteen passiin, enkä siihen vanhaan joka kohta pitää kuitenkin heittää pois.

Mietittyäni kolmisen kuukautta, että asialle pitäisi tehdä jotain, päätin lopulta tänään hoitaa sen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että Kuubaan tarvitsee viisumin, jota varten tarvitsee passin ja matkakumppanini uhkasivat hankkia itselleen viisumit ja jättää minut hoitamaan omani, jos en hoida itselleni uutta passia heti.

Valokuvaamoon siis tieni vei. Kävelin sisään liikkeeseen ja tiedustelin tiskin takana olevalta herralta, ottavako he passikuvia. Hän totesi että kyllä, komensi minut tuoliin, silmälasit pois ja nappasi kuvan. Yhden kuvan. Ei valinnanvaraa. Kuvassa silmäni ovat todella auki (kuvaaja käski), minulla on kaksoisleuka ja paitani kaula-aukko on niin iso, että näytän siltä kuin olisin alasti. Hämmentävää. Ainoa hyvä asia uudessa passikuvassani on se, että siitä saa hupia tullijonossa. Mieleeni tulee se yksi ainoa lause, jonka muistan ruotsin ylioppilaskuunteluista: Om man ser ut som en häst, man ser ut som en häst på passfoto också. Ja näinhän se on.

Juu. Poliisilaitoksella jonotinkin sitten reilun tunnin. Ja ensi viikolla uudestaan. Mutta onpahan passi. Ja jotain hupia myös jonottaessa passintarkastukseen...

Liisa

Kuumetta Hakaniemi-Sörnäinen-akselilla

Erno makaa sängyssä ja on ihan ankea. Se vain lukee lehteä eikä ole kiinnostunut mistään tärkeästä. Mulla on matkakuume, hermostuttaa, jännittää. Heräsin jo puoli kymmenen maissa, ennen kellonsoittoa, ja olen siitä lähtien miettinyt kaikenlaista.

Kuten esimerkiksi sitä, että Perussa, Andeilla, on kylmä ja sataa. Kannattaako mun ottaa paksumpi ja painavampi ulkoilutakki (joka edustaa mulle kaikkea hyvää ja kaunista) vai käytännöllinen ja kevyt mutta ah niin ruma kuoriasu. Tiedän vastauksen, mutta HALUAN sen ihanan sinisen ulkoilutakkini.

Tai sitä, lähteekö Tuomo matkaan. Tuomolla on jalka kipeä, eikä ole ollenkaan varmaa, pääseekö Tuomo lähtemään. Haluaisin, että se tulisi mukaan.

Tai sitä, millaiset snorklausmahdollisuudet Panamassa ja Costa Ricassa on. Onkohan siellä kivoja rantabaareja? Mitenköhän mä laittaisin tukan, ettei se menisi silmille snorklatessa? Tarvitsenko uudet aurinkosuojatuotteet hiuksille?

Lyhyesti ja ytimekkäästi: mua jännittää. Mutta ihan parasta on silti se, kun lähtöpäivänä tulee lentokentälle, ja kansainvälisellä puolella tajuaa, että on oikeasti lähdössä. Eikä siihen ole enää kuin 2 kuukautta ja 8 päivää!

Tuuli

Jestas!

Pankista oli tullut kirje. Ajattelin sen olevan tiliote, joten annoin sen asustaa tapani mukaan eteisen lattialla jokusen päivän. Kuten huomaatte, arkistointijärjestelmäni on aukoton. Äsken hämmentävässä siivouspuuskassa poimin kuitenkin valkoisen kuoren lattialta ja avasin sen. Ja mitä sieltä paljastuikaan!?! Kävi ilmi, että minulle on myönnetty luottokortti! Hämmentävää! Eivätkö ne tajua, että se että olen onnistunut vajaassa neljässä vuodessa kasaamaan tarvittavan määrän opintoviikkoja, ei todellakaan tarkoita sitä, että osaisin käyttää rahaa järkevästi saatika sitten vastuulllisesti. Opiskelualani huomioon ottaen ei ole edes itseasiassa varmaa tulisiko minulla tulojeni puolesta koskaan olemaan varaa kyseiseen hullutukseen.

No kortti minulla nyt kuitenkin on ja voin hieman turvallisemmin mielin matkata kaukomaille. Electron (aka lasten Visa), joka sanoo aina säännöllisin väliajoin toimintansa irti jo ostarin ääsmarketissa, ei välttämättä ole se luotettavin seuralainen toiselle puolelle maapalloa lähdettäessä.

Minulla on oikea luottokortti. Kutkuttava mutta myös pelottava ajatus. Olen tänään taas astunut yhden askeleen lähemmäs aikuisuutta. Kuinkakohan kumoaisin tämän vaikutuksen? Jotain mukavan taantunutta ja vastuutonta aktiviteettia iltapäivääni kenties? Taidan avata telkkarin sen sijaan, että käyttäisin aikani siivoamiseen.

Velkavankeutta odotellessa, adios.

¡Hola, buenas tardes a todos!

Pitänee minunkin nyt sitten astua bloggauksen ihmeelliseen maailmaan...

Kuten otsikosta näkyy, olen yleisen paineen alla aloittanut espanjan opintoni suurella menestyksellä. Virallinen syy tähän aikaa vievään (ja muiden opintojeni kannalta lähinnä häiritsevään) harrastukseen löytyy kipeästä tarpeesta hankkia lisää helpohkoja opintopisteitä. Mutta!!! kuten kaikki iloiset pikku kotikokit ovat varmaankin sielä ruudun toisella puolella jo keksineet, niin todellinen syy jälleen yhden kielen opetteluun on tietysti tulevassa matkassamme. Sen lisäksi että olen porukan ainoa, joka ei osannut vielä viikko sitten sanaakaan espanjaa (Una cerveza, por favoria ei lasketa. Hyödyllinen lause kyllä sinänsä...), niin painajaiset siitä että seison yksin keskellä jotain espanjaa palattavia costaricalaisia tajuamatta sanaakaan, on vaivannut unimaailmaani jo jokusen viikon ajan. Joten ei kai tässä auttanut muu, kun ruinata Español Uno kaverilta lainaksi.

On espanjan opettelusta kuitenkin myös varmasti paljon hyötyä matkalla. En ehkä ymmärrä mitä minulle sanotaan, mutta ainakin osaan ääntää tilaamieni drikkien, viinien ja ennen kaikkea oluiden nimet oikein tai ainakin sinne päin. Onko kuviteltavissa kamalampaa tilannetta, kun että seisoo baaritiskillä ja katselee janoissaan ja himoiten kylmää olutpulloa tiskin toisella puolella, mutta paikallinen baarimikko ei ymmärrä tilausyrityksestä sanaakaan. Hitto, siinähän saataa saada eteensä ties mitä punaisia ja makeita neitidrinkkejä, jotka kelpaa ehkä juuri ja juuri aloittelujuomaksi kuusitoistavuotiaalle liisalle (Siis jollekin lissulle ei Liisalle, The Liisalle) ja Pate Mustajärvelle. Siinä vaiheessa ei paljon naurattaisi, ei! ¡No, Señor!

Ravintolasanasto käydään oppikirjassamme kyllä aika hyvin läpi, joten sen asian suhteen voin liene lähteä matkaan levollisin mielin. Entäs sitten se vielä tärkeämpi osuus eli iskemissanasto? Kaikki lomarannoilla vetelehtineet tietävät kyllä, että paikalliset giggikset osaavat ainakin kymmenellä yleisellä (ja yleensä myös parilla harvinaisemmalla) kielellä muutaman tehokkaan naidonkaatofraasin. Kysymys kuuluukin: Mistä ne niitä oppii? Onko olemassa jokin vähintään Nobelin arvoinen bestseller kokoomateos "Näin kellistät vieraalla kielellä"? Sillä ei meidän espanjan opuksessa vaan mitään noin hyödyllistä opeteta. Tietous siitä että osaa tilata matkalipun tai hotellihuoneen espanjaksi, ei paljon lämmitä siinä vaiheessa kun tutkassa on Jorge, joka ei osaa sanaakaan englantia... ¿qué?

Ei kai auta muu kun tyytyä opettelemaan käytännön sanastoa ja eleitä (ehkä jopa tärkeämpiä kuin sanat) jokapäiväisestä opetus-ohjelmastani. Bi Gorda Bella ruutuun! ¡Sí, Señor!

Näihin tunnelmiin ja melkein tosissani...
¡Hasta Luego!