”Olen ollut pitkään poissa kotoa, enkä löydä keittiöstä katkaisijaa.”
Seitsemän viikkoa reissussa ja nyt kaksi viikkoa kotona. Outoa. En muistanut, että asuntoni on niin vaalea. Ja siisti. Ensimmäisenä iltana tuntui jokseenkin pöllähtäneeltä. Purin tavarat, surffasin netissä, puhuin kolme tuntia puhelimessa. Kun lopulta pääsin sänkyyn, iski orpo olo. Katselin ympärilleni ja yritin tajuta kaiken. Uni ei tullut ja täytyi turvautua Jackin seuraan. Ennen reissuunlähtöä multa oli jäänyt kolme jaksoa 24sta katsomatta, ja ne pelastivat ensimmäisen yön. Eivät tosin seuraavaa työpäivää. Kolmen tunnin yöunien jälkeen en ehkä ollut tehokkaimmillani.
Nyt kun olen kotiutunut, voin alkaa miettiä, mitä matkasta jäi päällimmäiseksi mieleen. Kaverini Jochen kysyi, mitä jännittävää tai pelottavaa meille tapahtui reissussa. En keksinyt ensin mitään, eihän siellä mitään ihmeellistä. Sitten muistin älyttömän matkan Panamasta Nicaraguaan. Kuinka matkustimme koko päivän nälissämme ja väsyneinä bussilla Costa Rican halki. Koe Costa Rica päivässä! Minä ja Laura huvitimme toisiamme leikkimällä leikkiä, jossa pitää arvata kuka toinen on kysymällä kyllä- tai ei -kysymyksiä. Hulvattoman lisän peliin toi se, että jompikumpi oli joka toinen kerta Daniel Craig. Leikistä huolimatta bussimatka kesti ja kesti. Ilta pimeni ja bussi oli meidän lisäksemme täynnä kotiin matkaavia costaricalaisia. Vieressämme seisovalla miehellä oli nenätippuri ja hän yritti alati tartuttaa minua ja Lauraa. Lopulta saavuimme Costa Rican rajalle ja saimme passeihimme leimat. Astuimme ulos talosta, ja mietimme minne mennä. Kaikkialla ympärillämme oli pimeää. Kysyimme satunnaiselta notkujalta, missä on Nicaragua. Hän osoitti pimeää metsätietä, ja sanoi, että kävelkää sinne. Matkaa oli kilometrin verran. Onneksi onneksi onneksi Tuuli oli pakannut taskulampun lähelle. Minä katsoin parhaaksi olla kertomatta muille, että matkaopas oli nimenomaan kieltänyt ylittämästä rajaa pimeällä. Mitä se olisi hyödyttänyt, että kaikki murehtivat...
Parasta matkalla oli varmastikin CDGllä olleen junan (joka kulki terminaalien välillä) lisäksi se, että olimme Panama Cityssä samaan aikaan kun siellä kuvattiin uutta James Bond –elokuvaa! Jos siis näette leffassa kaksi uskomattoman kuumaa tyttöä, jotka kuolaavat Daniel Craigin perään, ne ovat Urpo ja Daiju. Ketkäs muutkaan?
Parasta oli myös kaikki ihanat tuoreet hedelmät joita söimme. Opin jopa syömään sitä ällöttävää guavaa, mistä Kuubassa tehtiin mehua. Mehu oli vaaleanpunaista miedonmakuista limaa. Ällöttävää siis. Ei tosin niin ällöttävää kuin se tappajahämähäkki, joka oli Tuulin ja Ernon huoneessa Nicaraguassa. Se oli nyrkin kokoinen ja sillä oli paksut ja karvaiset jalat. Ja se oli pirun nopea. Se olisi juossut mut kiinni. Ja se hyppi. Hitto mä pelkäsin sitä.
Erityisen ylpeä olen siitä, miten hyvin me pärjättiin espanjankielellä. Tuuli oli meistä varsinainen mestari. Kuubassa se vaihtoi jo sujuvasti kuulumiset paikallisen väestön kanssa. Mun mestarisuorituksiin jäi rommipullon tilaaminen neljän lasin, sitruunoiden ja jäiden kanssa huoneemme terassille, ja pyykkien saaminen hotellin respasta sulkemisajan jälkeen. Ainiin ja kaikkein ylpein olen siitä, kuinka ostin vettä Limassa taksin ikkunasta. Kysyin coolisti Lauralta, tahtooko hän juotavaa, rullasin ikkunan auki ja pyysin myyjäpojalta kaksi pulloa. Oi voi. Sääli etteivät ne myyneet kaljaa. Kaikkea muuta kyllä.
Olutta joimme matkalla oman osamme, samoin kuin rommia. Olen muuten päässyt rommin makuun. Valitettavaa vain, ettei maailman parasta rommia (Flor de Caña) ilmeisesti saa Suomesta. Vaalin viimeistä pulloani ja suojelen sitä henkeni edestä. Nautin sitä sitten, kun tilanne vaikuttaa toivottomalta.
Nyt, kun olemme turvallisesti Suomessa, on hyvä alkaa miettiä tulevaa. Isäni jo kyseli, mihin seuraava matka suuntautuu. No. Olen hieman haaveillut Australiasta. Ja tietenkin junamatkasta Siperian halki. Ja ... maailmanympärimatkasta. Ei mistään vähemmästä.
Jää nähtäväksi. Josko ensi talven keskittyisi opiskeluun. Kaikkien epäuskoksi minun on kerrottava, että palautin kandidaatintutkielmani tänään. Omituisesti opinnot edistyvät, vaikka viettää kaksi kuukautta kaukomailla. Pitäisiköhän pakata siis gradukirjallisuus rinkkaan ja lähteä lämpimämpiin maihin lukemaan. Sounds like a plan!
Kiitos ja kumarrus,
Lisbet
P.S. Pakko vielä laittaa loppuun pari kuvaa. Ensimmäinen on Ernon ottama mahtava otos Nicaraguasta terassiltamme. Kuvassa ihana Flor de Caña. Toisessa kuvassa olemme kotimatkalla lentokoneessa. Nyyh.
