Matkalla

Kello soi Bocas del Torossa Careneiron saarella klo 5.45. torstaiaamuna. Nousimme vasyneina ja pukeuduimme. Puolen tunnin kuluttua olimme laivalaiturilla tavoittelemassa vesitaksia. Taksi tuli ja vei meidat Isla Colonille, josta hyppasimme vesibussiin.

Laivamatka vei noin tunnin ja reitti kulki kanavaa pitkin. Kanava oli keskella banaaniplantaaseja. Oli taianomaista istua veneessa aamuvarhaisella ja katsella ymparilla herailevaa luontoa.

Laivalaiturilta hyppasimme taksiin, joka vei meidat Panaman ja Costa Rican rajalle. Rajanylitys oli yksi matkan hauskimmista. Ensin jonotettiin pienelle kopille, jossa mies laittoi passeihimme leimat. Sitten kaveltin pitkaa rautatiesiltaa yli ja toinen mies leimasi passin. Olimme Costa Ricassa. Kaikille tama ei tosin onnistunut yhta helposti. Jostain syysta passivirkailija Panamassa ei leimannut Lauran passia ja ressukka joutui juoksemaan rautatiesiltaa takain. Juoksemaan siksi, etta bussimme kohtia San Josea oli juuri lahdossa. Onneksi kuski oli ystavallinen ja odotti.

Bussimatka kesti viitisen tuntia ja maisemat oli melkoisen hienot. Banaaniplantaasit jatkuivat silmankantamattomin. Ajoimme lisaksi metsien lapi, jotka olivat pilvessa. Siis pilven sisalla. Kaikkialla oli uskomattoman vehreaa ja kaunista.

Saavuimme San Joseen yhden jalkeen paivalla. Kaupungin bussiliikenne on siita kiinnostavaa, ettei siella ole varsinaista keskusterminaalia vaan jokaisella yrityksella on oma terminaalinsa. Joskus tuo "terminaali" on vain mies, joka istuu puutarhatuolilla ja pitelee kadessaan pahvilappua jossa lukee, mihin bussit ajavat. Loysimme kuitenkin oikean terminaalin ja ehdimme viela samana paivana lahtevaan bussiin Penas Blancaan, joka on Costa Rican ja Nicaraguan rajanylityspaikka. Hyppasimme bussiin ja matka jatkui. Tassa vaiheessa aloimme olla jo jokseenkin vasyneita ja myos nalkaisia, emme olleet syoneet mitaan. Bussi oli taposen taynna ja kaytavalla seisoi ihmisia, tyolaisia menossa kotiin, otaksuimme. Olimme ainoat vaaleaihoiset paikalla.

Matka jatkui ja jatkui. Pysahdyimme huoltoasemalla josta saime ruokaa ja jatkoimme ajamista. Ilta pimeni. Lopulta saavuimme rajalle, joka onneksemme oli myos auki. Saimme taas leimat passiin ja lahdimme kavelemaan autiota tieta metsan keskella. Kaikkialla oli pimeaa. Onneksemme meilla oli taskulamput. Matkaa oli kilometrin verran, mika rinkat selassa tuntui kylla pitemmalta. Paasimme kuitenkin perille ja tullivirkailija loi leimansa passeihimme taskulampun valossa. Olimme Nicaraguassa.

Taksi vei meidat rajalta laheiseen Rivasin kaupunkiin, jossa menimme ensimmaiseen kohtaamaamme hostelliin ja nukahdimme. Paiva oli ollut pitka.

Liisa