Pakkauslista 1.

Tein ensimmäisen version pakkauslistasta. Siinä on mm. seuraavanlaisia asioita:

bikinit pyyhe aurinkorasva aurinkolasit hattu romper+froteemekko passi rahat+kortit matkaliput ipod+laturi känny+laturi pelikortit kynä+paperia flipflopit kävelysandaalit goretex-kengät sandaalit hamekengät alusvaatteet fleece farkut shortseja hame toppeja t-paitoja neuleita pitkät kangashousut takki matkaoppaat kirja meikit rasvat peili lääkkeet pyykinpesuaine huivi kerrastopaita narua kynsisakset+viila sebamed shampoo+hoitoaineet aurinkosuoja+muotovaahto tukalle pyykkipoikia kalenteri kamera+laturi+muistikortit kiikarit kampa pinnejä+ponnareita rokotustodistus pikkupyyhe hammasharja+tahna+lanka huulirasva hyttysmyrkky leatherman/hedelmäveitsi makuupussi+tyynyliina taskulamppu niskatyyny deodorantti


Töissä on ollut hieman tylsää :)

Tuuli

Kuume yltyy...

Tosiaankin joulu tuli ja meni ihan saman tien. Ensi vuonna sitten uudestaan, mutta nyt on edessä jällen rauhatonta odottamista. Ja ei, en todellakaan puhu uuden vuoden juhlinnasta. Ne pirskeet menee töissä rahaa kerätessä elämämme huippuhetkeä, eli matkaa varten. Tänään ja tällä hetkellä tosiaankin on, kuten Tuuli totesikin, 29 päivää, 15 tuntia ja siinä 56 minuuttia huikean seikkailumme alkuun. kuumemittari paukkuu jo siis pahasti punaisen puolella.

Keskustelin matkasta jouluna perhepiirissä ja kävi ilmi, että erityisesti perheen naispuoliset jäsenet pelkäävät puolestamme jo nyt. Pelko on äitini ja sisareni kohdalla saavuttanut jo melkoisen tason... En usko, että tämän blogimme lukeminen on ainakaan rauhoittanut rakkaita sukulaisiamme ja ystäviämme. Kysykää vaikka Liisan äidiltä, joka uskoo meidän myyvän Lisbetin eteläamerikkalaiselle lääkefirmalle koekaniiniksi...

Tietty pikku jännitys kuuluu tietysti asiaan, mutta pelolle ei seikkailijamatkailijoiden elämässä ole sijaa. Käytänkin nyt tämän tilaisuuden vakuutellakseni kaikkia tuttuja (ja myös itseäni) siitä, että olemme loppujen lopuksi ja ihan aikuisten oikeasti järkeviä ja vastuullisia ihmisiä, jotka osaavat kyllä pitää huolen itsestään ja myös muista tarpeen vaatiessa. Näin lojaalin possen kiemuroista ei niin vain luikahdeta omille teille yksin maita ja mantuja harhailemaan. Lupaamme olla järkeviä, fiksuja ja filmaattisia! No niin Äiti. Oletko nyt vakuuttunut, että emme palaa kotiin sinkkiarkuissa? Minä olen.

Loppuun vielä siteeraan modernin seikkailuelämän pioneereja, noita Madventuresin ADHD-kaksosia Rikua ja Tunnaa (ylivertaiselta seikkailijakuninkaalta ja idoliltani Marco Pololta ei nyt osunut sitaattia silmiini mistään...)

"Ryhmässä on mukavaa ja turvallista olla, ja yhteisö luo tuttuuden tunnetta tuntemattomassa."

Herroilla on myös todettavaa ryhmämatkustamisen haasteista, mutta se jätettäköön toiseen kertaan. Eiköhän ne myös tule meille tutuiksi. Noudatan kerrankin erään ystäväni neuvoa: Laura älä aina negaa! No en. Kyllä se siitä.

Laura

PS: Joululahjaksi rakkaalta serkultani saamassani Kansainvälisen seikkailijan oppaassa on muuten sanastoa reissuromanssiin viidellä eri kielellä!
Tässä esimerkki espanjaksi: Disculpa, crees en amores de una noche? Kyllä ne osaa...

Moikka taas!

Joulu tuli ja kohta taas meni. Kotiinpaluun ankeutta ja edessä olevien työpäivien aiheuttamaa ahdistusta helpottaakseni kävin katsomassa, millainen sää Buenos Airesissa on nyt. En tiennyt aiheesta etukäteen kuin sen, että kesä siellä pitäisi olla. Mutta katsokaa tästä: lämmintä piisaa :D

Eipä mulla nyt muuta, kiiruhdan Ernon vanhemmille viettämään jouluista laatuaikaa. Palataan kuitenkin pian, sillä matka lähestyy huimaa vauhtia. 4 viikkoa ja 2 päivää, luulisin.

Tuuli

Visa Actually! - I'll take you down... to Cuba!

Hola mates! Sí gracias!

Merkittäköön historiaaan, että Laura ja Liisa (parhaat tyypit koskaan...) olivat kerrankin ajoissa. Kuuban viisumeja on anottu ja ne mitä luultavimmin myös myönnetään piakkoin. Lähetystö oli kohtuullisen helppo löytää. Seurasimme vain Fredrikinkadulla bongaamaamme rastatukkaista herrasmiestä (satunnainen huumeveikko), joka johdattikin meidät suoraan puljun ovelle. Paikan päällä meitä odotti pikkuinen keski-ikäinen herra, hän oli mitä suloisin. Ei edes pilkannut Liisaa, vaikka ko. neitokainen olikin täyttänyt perheviisumihakemuksen normaalin turistiviisumin asemesta. Ehkä Liisa ei olekaan paljastanut meille matkatovereilleen ihan kaikkea. Siellä se Paco jo odottelee kolmen au-mukulansa kanssa... Kovin on vaaleita ne lapset...

No. Myönnettäköön, että tämä on vain LAuraqn unelmissaq (pullo punkkua juotu. Ei huomaa).

Joka tapauksessa arvokkaat paperit on lunastettavissa huomenissa ja matka on taas yhden askeleen lähempänä toteutumistaan.

Historiankirjoihin voinee merkitä myös toisen rastin. Olemme molemmat hoitaneet rokotusasiat kuntoon! Laurakin sai rokotukset kaikkia mahdollisia sukupuolitauteja vastaan eli nyt ei meidän muiden tarvitse kantaa huolta hänestä. (Toim. huom. Liisa on humalassa). Lavantauti ei iske eikä malaria. Liisan pelkäämä Dengue-kuume sen sijaan on ainaisena uhkana, kuin myös klassinen pöhö-tila ja maksakatarri. Ehkä jätämme Liisan joku yö ulos, kokeillaksemme kuinka tauti oikein vaikuttaa vaaleisiin, itikoiden rakastamiin pohjoisen asukkeihin. Pöhön ja maksaoireiden merkit olemme jo oppineet havaitsemaan. Tärinän yltyessä niin pahaksi, ettei pysty enää ruokkimaan itseään haarukalla, on syytä huolestua. Matkalla odotettavissa siis huomattavaa laihtumista. Sitä odotellessa!

Matkaan aikaa 35 päivää!

Terveisin Miss Donitsit 2003.

Liisan lista

Helou mates,

oli tuossa muutama päivä sitten puhetta pakkaamisesta matkakumppanieni kanssa. Olisi järkevää miettiä jo nyt ajoissa, mitä tahtoo matkalle mukaan, koska jos tekee niinkuin minä yleensä teen, eli jättää pakkaamisen viimeiselle päivälle, käy helposti niin, että puolet tarpeellisista tavaroista (kuten reseptilääkkeet ja bikinit) ovat vielä hankkimatta.

Mutta. Sensijaan että kirjaisin muistettavien asioiden listan, päätin tehdä kaksi listaa: toisen listan niistä tavaroista, mitkä unohtuvat helposti, ja toisen niistä, mitkä saisivatkin unohtua.

Nämä aina unohdan:

- Hammasharja. Jostain syystä se aina jää.

- Hiusnauhoja. Ja hiuspinnejä. Ei niitä täällä tarvitse, mutta rannalla on ikävää, kun hiukset menee ihan aurinkorasvaan ja suolaan ja hikeen ja kastuu ja liimaantuu naamalle vitsi se on ihanaa oikeastaan.

- Allergialääkkeet. Näkisittepä mitä hyttyset tekee mulle. Se on pelottavaa. Olen muuten aivan varma, että saan tällä matkalla denguekuumeen. Muut ei usko että saan, mutta sanokaa mun sanoneen. Denguekuume, here I come.

- Pullonavaaja. Sitä tarttee aina.

- Laturi. Yleensä se on kameran laturi, mutta voi olla myös puhelimen tai iPodin tai minkä vain. Aina on joku laturi kotona.

- Kamera. Unohdin sen kerran jopa niin, että olin pakannut sen jo ja tarkistin vielä kerran onko se varmasti laukussani. Tarkistusta tehdessäni otin sen laukusta pois ja unohdin sen siihen pöydälle. Hieman vitutti.

- Sukkahousut/rintsikat/pikkuhousut. Ei sitä kaikkea voi muistaa. Sukkahousut voinen tosin jättää huoletta pois.

Nämä voisin unohtaa:

- Pitkät housut. Kyllä, matkakohteessamme on hyttysiä, ja kyllä, saan niiden puremista kamalia paukamia, mutta en silti tahdo käyttää illalla pitkiä housuja. (Ja kyllä, minulla on sellaiset.)

- Nykyaikainen versio vyölaukusta, jonka sain joskus äidiltäni. Se on sellainen hyvin pieni ja litteä, johon mahtuu juuri ja juuri passi ja vähäsen rahaa. Sitä on tarkoitus pitää huomaamattomasti vaatteiden alla. Mutta. Ajatus epämääräisestä vyölaukusta alushousuissani ei ole kovin miellyttävä. Kyllä se visa sinne menee ilman pussiakin.

- Tuulitakki. Ei siellä vaan tartte takkia. Juuei.

- Neljäs kopio passin etusivusta. Viime matkalle otin varmaan seitsemän kopiota tärkeistä dokumenteistani ja niitä kopioita tupsahteli esiin vielä viime kuussa.

- Matkasilitysrauta.

- Rumat mutta käytännölliset vaatteet. Ei niitä kuitenkaan koskaan tahdo laittaa päällensä ja lopulta päätyy käyttämään seitsemän viikkoa sitä yhtä kivaa paitaa.

-Twister. Ei sitä viimeksikään pelattu kuin kerran.

Njaa. Nyt ei tule muuta mieleen. Mutta hittolainen, jos mulla olisi oma kantaja, nin ottaisin kaikkea hauskaa mukaan. Kuten puumaja-kasinon ja riippumaton. Oi.

Liisa

Luottolaitoksen toimihenkilö!

Huh huh.

Olemme eläneet todella jännittäviä aikoja. Tai minä olen elänyt, ja siitä johtuen myös matkaseurassani on ollut havaittavissa hienoisia hermostumisen merkkejä.

Olin nimittäin työpaikkahaastattelussa, tai oikeammin kahdessa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta vajaan vuorokauden ajan olin aivan varma, että joudun valitsemaan uuden ihanan työpaikan ja toisaalta matkan välillä. Haastattelijat eivät olleet suoranaisesti haltioissaan siitä, että lähtisin seitsemäksi viikoksi ulkomaille oltuani töissä ensin noin kuukauden. Onneksi olin haastattelussa niin pätevä ja ihana, että sain työn ja työnantaja päästää minut lähtemään. Laura taisi saada rytmihäiriöitä, mutta muuten lopputulos oli mainio.

Nyt vasta tuntuu siltä, että lähtö on todellinen. Tähän asti en ole oikein uskaltanut innostua matkasta (ainakin omalla innostusasteikollani olen liikkunut alarajan tuntumassa), mutta nyt voin tehdä sen ihan luvan kanssa.

Jee!

Tuuli

Kippis!

Hulluutta ja mahtavaa! On taas tullut pikkujouluaika. Tällä viikolla pitäisi jaksaa kolmiin juhliin. Juhlaputki alkaa tänään Kannun pikkujoulusitsitseillä. Menen sinne edustamaan Lauran kanssa salanimillä Urpo ja Daiju. Perinne kantaa jo vuodesta 2005. (Viime vuosi tosin jäi väliin, mutta sitä voi selittää sillä, että vuonna 2005 juhlimme huolella...) Voitte vain arvata kumpi meistä on - Lauraa lainatakseni - iso U (ei Kekkonen) ja kumpi on iso D (ei Danny!).

Perjantaina läikähtää Stigman pikkujouluissa, tai pikkujuluissa, kuten niitä jostain käsittämättömästä syystä nykyisin kutsutaan. Viimeksi, kun olin Stigman pikkujouluissa, fuksit esittivät näytelmän, jossa myös minä olin yksi henkilöhahmoista. Näytelmässä käytiin läpi fuksien syksyn tapahtumia ja miltei joka kohtauksen välissä minua esittävä hahmo käveli lavan poikki Koskenkorvapullo kädessään ja sanoi jonkin vakiorepliikeistäni, kuten: ”Hulluutta!”, ”Mahtavaa!” tai ”Onnenpäivä!”. Saa nähdä, mitä tämän vuoden fuksit ovat keksineet. Tuskin kuitenkaan mitään, joka vie edellämainitun näytelmän paikkaa sydämestäni. Ah. Olen, kuten isoveljeni Esa on kirjailija Jani Saxellin mukaan, ”kaikesta saamastaan huomiosta tohkeissaan oleva lihapulla.”

Lauantaiksi kutsu kävi työkaverini luokse Vuosaareen. Saa nähdä, millä mielellä jaksan taapertaa sinne, koska Vuosaaren metroasemalta juhlapaikkaan on ainakin 15 minuutin kävelymatka. Laiskottaa jo valmiiksi.

Kun selviän tästä viikosta, ei helpotusta ole heti luvassa. Ensi viikolla risteilen Tallinnaan ja lauantaina on luvassa mitä ilmeisemmin ”firman pikkujoulut”. Viimeksimainitusta ei parane puhua enempää.

Erityisen onnellista tässä on se, että kun pikkujouluaika ja uudenvuodenjuhlat ovat ohitse, pääsemme seitsemäksi viikoksi turvaan maailmalle. Maksani kiittää ja kumartaa!

Liisa

Om man ser ut som en häst...

Heipä hei (hyvää iltaa...)

Huomasin hiljattain (=kesällä), että passini menee vanhaksi toukokuussa 2008. Koska monissa maissa turistien passien on oltava voimassa vähintään kolme kuukautta maastapoistumisen jälkeen, totesin että lienee turvallisinta minunkin hankkia uusi passi. Otaksuin sen tulevan helpommaksi, kuin selvittää miten pitkään passin tulee olla voimassa kohdemaissamme (ts. niistä poistuttuamme). Sitä paitsi. Tahdoin hienoja leimoja uuteen passiin, enkä siihen vanhaan joka kohta pitää kuitenkin heittää pois.

Mietittyäni kolmisen kuukautta, että asialle pitäisi tehdä jotain, päätin lopulta tänään hoitaa sen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että Kuubaan tarvitsee viisumin, jota varten tarvitsee passin ja matkakumppanini uhkasivat hankkia itselleen viisumit ja jättää minut hoitamaan omani, jos en hoida itselleni uutta passia heti.

Valokuvaamoon siis tieni vei. Kävelin sisään liikkeeseen ja tiedustelin tiskin takana olevalta herralta, ottavako he passikuvia. Hän totesi että kyllä, komensi minut tuoliin, silmälasit pois ja nappasi kuvan. Yhden kuvan. Ei valinnanvaraa. Kuvassa silmäni ovat todella auki (kuvaaja käski), minulla on kaksoisleuka ja paitani kaula-aukko on niin iso, että näytän siltä kuin olisin alasti. Hämmentävää. Ainoa hyvä asia uudessa passikuvassani on se, että siitä saa hupia tullijonossa. Mieleeni tulee se yksi ainoa lause, jonka muistan ruotsin ylioppilaskuunteluista: Om man ser ut som en häst, man ser ut som en häst på passfoto också. Ja näinhän se on.

Juu. Poliisilaitoksella jonotinkin sitten reilun tunnin. Ja ensi viikolla uudestaan. Mutta onpahan passi. Ja jotain hupia myös jonottaessa passintarkastukseen...

Liisa

Kuumetta Hakaniemi-Sörnäinen-akselilla

Erno makaa sängyssä ja on ihan ankea. Se vain lukee lehteä eikä ole kiinnostunut mistään tärkeästä. Mulla on matkakuume, hermostuttaa, jännittää. Heräsin jo puoli kymmenen maissa, ennen kellonsoittoa, ja olen siitä lähtien miettinyt kaikenlaista.

Kuten esimerkiksi sitä, että Perussa, Andeilla, on kylmä ja sataa. Kannattaako mun ottaa paksumpi ja painavampi ulkoilutakki (joka edustaa mulle kaikkea hyvää ja kaunista) vai käytännöllinen ja kevyt mutta ah niin ruma kuoriasu. Tiedän vastauksen, mutta HALUAN sen ihanan sinisen ulkoilutakkini.

Tai sitä, lähteekö Tuomo matkaan. Tuomolla on jalka kipeä, eikä ole ollenkaan varmaa, pääseekö Tuomo lähtemään. Haluaisin, että se tulisi mukaan.

Tai sitä, millaiset snorklausmahdollisuudet Panamassa ja Costa Ricassa on. Onkohan siellä kivoja rantabaareja? Mitenköhän mä laittaisin tukan, ettei se menisi silmille snorklatessa? Tarvitsenko uudet aurinkosuojatuotteet hiuksille?

Lyhyesti ja ytimekkäästi: mua jännittää. Mutta ihan parasta on silti se, kun lähtöpäivänä tulee lentokentälle, ja kansainvälisellä puolella tajuaa, että on oikeasti lähdössä. Eikä siihen ole enää kuin 2 kuukautta ja 8 päivää!

Tuuli

Jestas!

Pankista oli tullut kirje. Ajattelin sen olevan tiliote, joten annoin sen asustaa tapani mukaan eteisen lattialla jokusen päivän. Kuten huomaatte, arkistointijärjestelmäni on aukoton. Äsken hämmentävässä siivouspuuskassa poimin kuitenkin valkoisen kuoren lattialta ja avasin sen. Ja mitä sieltä paljastuikaan!?! Kävi ilmi, että minulle on myönnetty luottokortti! Hämmentävää! Eivätkö ne tajua, että se että olen onnistunut vajaassa neljässä vuodessa kasaamaan tarvittavan määrän opintoviikkoja, ei todellakaan tarkoita sitä, että osaisin käyttää rahaa järkevästi saatika sitten vastuulllisesti. Opiskelualani huomioon ottaen ei ole edes itseasiassa varmaa tulisiko minulla tulojeni puolesta koskaan olemaan varaa kyseiseen hullutukseen.

No kortti minulla nyt kuitenkin on ja voin hieman turvallisemmin mielin matkata kaukomaille. Electron (aka lasten Visa), joka sanoo aina säännöllisin väliajoin toimintansa irti jo ostarin ääsmarketissa, ei välttämättä ole se luotettavin seuralainen toiselle puolelle maapalloa lähdettäessä.

Minulla on oikea luottokortti. Kutkuttava mutta myös pelottava ajatus. Olen tänään taas astunut yhden askeleen lähemmäs aikuisuutta. Kuinkakohan kumoaisin tämän vaikutuksen? Jotain mukavan taantunutta ja vastuutonta aktiviteettia iltapäivääni kenties? Taidan avata telkkarin sen sijaan, että käyttäisin aikani siivoamiseen.

Velkavankeutta odotellessa, adios.

¡Hola, buenas tardes a todos!

Pitänee minunkin nyt sitten astua bloggauksen ihmeelliseen maailmaan...

Kuten otsikosta näkyy, olen yleisen paineen alla aloittanut espanjan opintoni suurella menestyksellä. Virallinen syy tähän aikaa vievään (ja muiden opintojeni kannalta lähinnä häiritsevään) harrastukseen löytyy kipeästä tarpeesta hankkia lisää helpohkoja opintopisteitä. Mutta!!! kuten kaikki iloiset pikku kotikokit ovat varmaankin sielä ruudun toisella puolella jo keksineet, niin todellinen syy jälleen yhden kielen opetteluun on tietysti tulevassa matkassamme. Sen lisäksi että olen porukan ainoa, joka ei osannut vielä viikko sitten sanaakaan espanjaa (Una cerveza, por favoria ei lasketa. Hyödyllinen lause kyllä sinänsä...), niin painajaiset siitä että seison yksin keskellä jotain espanjaa palattavia costaricalaisia tajuamatta sanaakaan, on vaivannut unimaailmaani jo jokusen viikon ajan. Joten ei kai tässä auttanut muu, kun ruinata Español Uno kaverilta lainaksi.

On espanjan opettelusta kuitenkin myös varmasti paljon hyötyä matkalla. En ehkä ymmärrä mitä minulle sanotaan, mutta ainakin osaan ääntää tilaamieni drikkien, viinien ja ennen kaikkea oluiden nimet oikein tai ainakin sinne päin. Onko kuviteltavissa kamalampaa tilannetta, kun että seisoo baaritiskillä ja katselee janoissaan ja himoiten kylmää olutpulloa tiskin toisella puolella, mutta paikallinen baarimikko ei ymmärrä tilausyrityksestä sanaakaan. Hitto, siinähän saataa saada eteensä ties mitä punaisia ja makeita neitidrinkkejä, jotka kelpaa ehkä juuri ja juuri aloittelujuomaksi kuusitoistavuotiaalle liisalle (Siis jollekin lissulle ei Liisalle, The Liisalle) ja Pate Mustajärvelle. Siinä vaiheessa ei paljon naurattaisi, ei! ¡No, Señor!

Ravintolasanasto käydään oppikirjassamme kyllä aika hyvin läpi, joten sen asian suhteen voin liene lähteä matkaan levollisin mielin. Entäs sitten se vielä tärkeämpi osuus eli iskemissanasto? Kaikki lomarannoilla vetelehtineet tietävät kyllä, että paikalliset giggikset osaavat ainakin kymmenellä yleisellä (ja yleensä myös parilla harvinaisemmalla) kielellä muutaman tehokkaan naidonkaatofraasin. Kysymys kuuluukin: Mistä ne niitä oppii? Onko olemassa jokin vähintään Nobelin arvoinen bestseller kokoomateos "Näin kellistät vieraalla kielellä"? Sillä ei meidän espanjan opuksessa vaan mitään noin hyödyllistä opeteta. Tietous siitä että osaa tilata matkalipun tai hotellihuoneen espanjaksi, ei paljon lämmitä siinä vaiheessa kun tutkassa on Jorge, joka ei osaa sanaakaan englantia... ¿qué?

Ei kai auta muu kun tyytyä opettelemaan käytännön sanastoa ja eleitä (ehkä jopa tärkeämpiä kuin sanat) jokapäiväisestä opetus-ohjelmastani. Bi Gorda Bella ruutuun! ¡Sí, Señor!

Näihin tunnelmiin ja melkein tosissani...
¡Hasta Luego!

Kuka pelkää piikkejä?

Tuuli törmäsi kaupungilla sattumalta rakkaaseen äitiini. En ole varma mistä kaikesta he keskustelivat, mutta ainakin äiti oli ilmaissut huolensa matkaamme liittyvistä terveysriskeistä. Tarkemmin ottaen hän oli pyytänyt Tuulia patistamaan minua vihdoin ottamaan A-hepatiittirokotuksen tehosteosan.

Ensimmäisen osan rokotusta otin pari vuotta sitten ennen Aasian matkaamme. Tuulin - tai siis äidin - kehotuksesta soitin aikaisemmin päivällä YTHS:lle tehtävänäni selvittää, olisiko tehoste mahdollista piikittää vielä näin kahden vuoden kuluttua (suositeltu aika on puoli vuotta).

Aloitin puhelun toteamalla, että "Pitäisi taas hoitaa A-hepatiittisuoja kuntoon kun olen lähdössä pidemmäksi aikaa ulkomaille. Vaikka eipä tuo Etelä- ja Väli-Amerikka taida olla mitään varsinaista riskialuetta..." Riskianalyysini perustui lähinnä haluun kuulostaa siltä, että tiedän asiasta jotain.

Hoitaja oli asiasta (kuten arvata saattaa) aivan eri mieltä ja selvitti perinpohjaisesti, että alue, johon olemme matkustamassa nimen omaan on riskivyöhykettä. Eikä ainoastaan A- vaan myös B-hepatiitin, keltakuumeen, dengue-kuumeen ja ehkä parin muunkin taudin, joita en nyt tähän hätään muista. Niin, ja lisäksi suurimmat riskit tietysti liittyvät raakaan lihaan ja likaiseen veteen, eivät tartuntatauteihin.

Päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että käyn ottamassa tehosteosan yhteydessä myös B-hepatiittirokotuksen (otetaan kahdessa osassa) ja mahdollisesti myöhemmin myös piikin keltakuumetta vastaan. Sitä esiintyy tietyillä alueilla Perussa, ja rajojen ylittäminen saattaa kuulemma olla hankalaa ilman rokotustodistusta. Lisäksi sain ohjeet pukeutua suojaaviin, pitkiin vaatteisiin (tätä neuvoa en ajatellut noudattaa) sekä käyttää ahkerasti hyttyskarkotetta (aion noudattaa), koska dengue-kuumeen torjuntaan ei muita keinoja löydy.

Keltakuumerokotuksia tykittää YTHS:ssä kuulemma vain kaksi ihmistä, ja heille on lähemmäs kuukauden jono, joten jos piikin haluaa, kannattaa olla liikkeellä hyvissä ajoin (rokotus pitää ottaa vähintään 10 päivää ennen tautialueelle matkustamista).

Piikikästä loppuvuotta, kanssamatkustajat!

Kaivaten leipää, ruusuja, aurinkoa ja vapautta.

Jep,

näistä otsikossa mainituista asioista erityisesti aurinkoa kaipaan. Unohdan joka vuosi, miten pimeä syksy oikeastaan on. Ja joka vuosi se pimeys yllättää. Vallitseva väri on ollut harmaa jo päiviä. Tummanharmaa ja tihkuinen. Piristyä voi ainoastaan ajattelemalla matkaa. Auttaneeko sekään enää.

Kerron hassun jutun. Ne piristää aina. Olin yksi päivä kapakassa, se oli ehkä samana iltana kun olin ostanut lentoliput. Menin yhtäkkiä sekaisin (kolmen oluen jälkeen), ja luulin että olimme tehneet suuren virheen. Tarkoituksemme on lentää Perusta Panamaan, mennä sieltä bussilla Costa Ricaan ja lentää Costa Rican pääkaupungista San Josesta Havannaan. Muistin yhtäkkiä, että saatoimmekin ostaa vahingossa lennot Puerto Ricon pääkaupungista San Juanista Havannaan. Puerto Rico on saarivaltio Dominikaanisen tasavallan vieressä, eli sinne ei välttämättä pääsisi bussilla Panamasta... Onneksi –ennen kuin ehdin hätääntyä kovasti- minulle kerrottiin, että lennot ovat oikeasta paikasta. Hieman sain kyllä pilkkaa osakseni. What can I say. Kyllä ne maat nyt menee keneltä tahansa sekaisin

Ja sivuhuomautuksena, ennen kuin pilkka huonosta maantieteellisestä osaamisestani jatkuu, eräs matkaseurueestamme sekoitti keskenään Panaman ja Costa Rican. Ja ne eivät edes kuulosta samalta. (Ei liene paras hetki mainita, että saatoin joskus innoissani puhua St. Dominad ja Tribigosta yrittäessäni puhua jostain aivan muusta. Juu. Ei jatketa siitä.)

Olen muuten katsellut viime aikoina paljon Prison Breakin kolmosseasonia. Sen keskeinen tapahtumapaikka on Panama ja erityisesti Panama city. Kaupunki on alkanut kuumottaa mua vähän. Pilvenpiirtäjiä. Ah. Saa nähdä löytyisikö Singaporelle vihdoin kilpailija mun sydämessä. En tosin usko sitä, ainakaan vielä. Oli se vaan niin kova.

Liisa

Vaihtoehtovillasukat

Pikainen moi Torkkelinmäeltä!

Ensiksi hieman inspiraatiota niille, joiden varpaita palelee. Kuvassa on Etelä-Kiinan meri ja erityisesti Siaminlahti, mutta uskokaa mua kun sanon, että Karibianmeri on vielä ihanampi. Vielä turkoosimpi ja lämpimämpi.

Kiinnostuneet löytävät lisäksi muutaman kuvan Panamasta sekä Costa Ricasta Lonely Planetin sivuilta.

Eipä tässä kai sen kummempaa. Töissä on ankeaa ja kotona sotkuista. Arki. Onneksi sitä pääsee välillä karkuun. Sen jälkeen voi päästä myös velkavankeuteen: terkut vaan Kelalle.

Tuuli

Iguaanien etuajo-oikeus

Cool,

Tänään matkallelähtöön on tasan kolme kuukautta. Aika tuntuu matelevan. Osasyynä ajan pysähtymiseen on kyllä tämä periodiväliviikko joka on muka pyhitetty opiskelulle, mutta todellisuudessa on silkkaa laiskottelua ja laiskottelusta ahdistumista.

En voi tosin sanoa, etten olisi saanut mitään aikaiseksi. Siivosin tässä yksi päivä. Siivotessani eteistä löysin lattialla lojuvasta postikasasta lentolippumme. Se oli hieno kokemus. (Sivuhuomatuksena: en kyllä tiedä, mitä ajattelimme silloin Kilroylla kun sovimme, että liput voi lähettää mulle. Mulla kun on tapana jättää posti lojumaan eteisen lattialle loputtomaksi aikaa. Eteisen lattia on mun postin loppusijoituspaikka. Vähän niinkuin pakastin on loppusijoituspaikka sellaisille leiville, jotka on menossa vanhaksi ja joita ei kuitenkaan raaski heittää roskiin, koska tuntuu pahalta heittää ruokaa pois. Sitten lopulta kun joskus vuosien päästä muuttaa isompaan asuntoon ja sen vuoksi siivoaa pakastinta, sieltä löytyy jokunen sata puolikasta leipää.)

Palatakseni niihin lentolippuihin... Löysin ne tosiaan siitä eteisen lattialta ja aloin välittömästi unelmoida Cayman-saarista. Katselin Lonely Planetista, että sinne lentää kolme lentoyhtiötä: Aerocaribbean, Air Jamaica ja Cayman Airways. Näistä kolmesta Air Jamaica kuulostaa niin pelottavalta, että hylkäsin sen miltei saman tien. (Pienellä googlettamisella selvisi myös, että Air Jamaican Havannasta lähtevät lennot pitää varata paikanpäältä.) Cayman Airways puolestaan lentää käsittääkseni vain isoista jenkkikaupungeista. Jäljelle jäi siis Aerocaribbean, jonka nettisivuissa on jotain häikkää. Hämmentävää. Löysin sieltä kuitenkin hinnaston. Havana-Grand Cayman-lento näyttää maksavan 225 dollaria. Espanjantaitoni ei valitettavasti ole niin hyvä, että ymmärtäisin onko tuo edestakainen lento.

No joo. Yksi juttu vielä Cayman-saarista, sitten lupaan jättää ne rauhaan. Little Caymanilla on ilmeisesti huomattavasti enemmän iguaaneja kuin ihmisiä. Seuraa lainaus LP:stä: As your twin-prop plane swoops down over the vivid turquoise sea and onto the grass landing strip of the tiny airport, you´ll know that you have arrived at one of the Caribbean´s most unspoiled and untrammeled destinations, a place where drivers are reminded that “Iguanas Have the Right of Way”.

Voinen lohduttautua sillä, etten edes erityisemmin pidä liskoista.

Liisa

Manaña

Hola!

Viiden juopon päiväkirja tosiaankin... Kommenttina ihmettelyyn aikaisesta matkablogin aloittamisesta tahtoisin todeta, että mielestäni iso osa matkaa on sen fiilistely etukäteen. Fiilistely auttaa esimerkiksi silloin, kun on herännyt kello 0600 töihin, kahvi on loppu, ulkona on pilkkopimeää, kengät kastuu työmatkalla ja on pirun kylmä. Silloin kun kävelee sattumalta kaukomatkatoimiston ohi tai näkee bussin kyljessä uuden Cuba-nimisen yökerhon mainoksen ja muistaa, ettei ole enää kuin 3 kuukautta ja kaksi päivää siihen, ettei tarvitse käyttää sukkahousuja, voi olla todella onnellinen.

Erinomaisen iloista on myös ostaa aurinkorasvaa joulun jälkeisistä alennusmyynneistä. Tai nauhoittaa kännykkään uusi vastaajaviesti: ”Liisa tässä moi. En voi juuri nyt vastata puhelimeen, koska olen paratiisirannalla. Jätä viesti, jos tahdot. Kuuntelen sen ehkä kahden kuukauden kuluttua. Tataa.” (Tosin mulle usein käy niin, että unohdan vaihtaa sen viestin palattuani kotiin ja lopulta - oltuani neljä kuukautta Suomessa - äitini jättää vastaajan närkästyneen viestin: ”Liisa. Et ole enää Miamissa. Vaihda viestisi. Ja soita äidille!”

Kun kerron matkasta kavereilleni, monet ihmettelevät ensimmäisenä mistä oikein saimme tämän idean. No. Siitä lienee syyttäminen Tuulia. Se oli muistaakseni keväällä 2006, tarkalleen sinä päivänä kun Bangkokin koneemme laskeutui Helsinki-Vantaalle. Olimme (=minä, Tuuli, Arho, Erno ja Tuomo) viettäneet viisi viikkoa Aasiassa ja palaamassa kotiin rähjäisinä ja ruskettuneina. Sillä hetkellä kun koneen pyörät osuivat kiitotiehen, Tuulille iski matkakuume.

Alunperin kohteenamme oli Karibia. Otimme Tuulin kanssa hieman olutta eräänä elokuisena päivänä ja haaveilimme Karibianmerestä. Otimme hieman lisää olutta ja haaveilimme Kuubasta. Sen jälkeen Cayman-saarista. Sitten hieman rommista ja sikareista. Päätimme lähteä matkaan, maksoi mitä maksoi. Tämän jälkeen soitimme Lauralle. Laura ei vastannut, joten jätimme hänelle kaksi viestiä. Niistä ensimmäinen kuului: ”Laura. Senkin homonaama. Mikset vastaa?” Ja jälkimmäinen: ”Vastaa ****a!” Kuuleman mukaan Laura oli ilahtunut viesteistämme niin paljon, että päätti soittaa heti takaisin. Laura lupasi lähteä mukaan reissuun – kunhan kävisimme myös Perussa. Sehän sopi. Minä tahdoin luontevastikin käydä Urugayssa koska se kuulostaa niin hassulta. U-R-gay. Ehe. Matkaseurueeseen saatiin vielä Erno sekä Tuomo. Porukka oli valmis.

Nyt pitäisi vielä säästää hieman rahaa, löytää joku kastelemaan kukkia ja tehdä ahkerasti tenttejä, että voi sitten lomailla hyvällä omallatunnolla. Hmm. Ensimmäisessä viestissämme tähän blogiin taidettiin jo mainita, miten ahkeria ja aikaansaavia olemme. Juu.

Ehkä sitten huomenna. La manaña. Se kuulostaa kivalta.

Liisa

käbni?

Onko järkeä ryhtyä kirjoittamaan matkablogia kolme kuukautta ennen matkalle lähtöä? - No ei tietenkään.

Mutta onhan tässä silti paljonkin järkeä. Koska matkastamme tulee epäilemättä taukoamatonta juopottelua ja kaikki mainitsemisen aiheiset tapahtumat tulevat varmasti toteutumaan vähintään kahden promillen humalassa, voidaan kai tunnustaa, että tämä on viiden juopon päiväkirja.

Siksi tämäkin entry, käbni on päällä.

Loppu.

El Culli

Hei!

Olkaa tyytyväisiä. Blogin nimeksi oli vähällä tulla culli. Tuplaällällä.

Joku sanoi, että matkablogia ei voi aloittaa kolmea kuukautta ennen matkallelähtöä. Joku oli väärässä.

Liisalla ja Lauralla on krapula. Siitä saattaa tulla matkan kantava teema. Teemaan liittyvät myös otsikossa mainitut lime ja rommi.

Ai niin: Liisa muisti, että voisi ehkä mainita, keitä on lähdössä matkalle ja mille matkalle. Tosiaan, blogi on matkablogi, ennen, aikana ja jälkeen. Ja me olemme reippaat ja urheat (= vetelehtijät, saamattomat, laiskotteluun taipuvaiset, helposti innostuvat ja täydellisen vastuuntunnottomat) matkalaiset: Tuuli, Liisa, Laura, Erno ja Tuomo.

Matkalle lähdetään 25.1.2008. Paluupäivämäärää ei kukaan muista, ehkä 11. tai 12.3. tai jotain niillä main. Matkustamme Etelä-Amerikassa, kahdeksassa tai yhdeksässä maassa (riippuu siitä, paljonko lennot Cayman-saarille maksavat. Liisa on unelmoinut Cayman-saarista niin kauan kuin on lukenut Grishamin dekkareita). Käymme Argentiinassa, Uruguayssa, Chilessä, Perussa, Panamassa, Costa Ricassa ja Kuubassa. Lennot on ostettu ja maksettu, laina ei.

Kiitos äidit ja isät, pankit, Kela ja työnantajat. (Laura haluaa merkitä pöytäkirjaan, että hänen vanhempansa eivät vielä ole osallistuneet kustannuksiin.)

Kippis, tai kippis, kuten eteläamerikkalaiset sanovat!

Laura, Liisa ja Tuuli (Erno kannustaa sohvalta)